Sodan jäljet Suomen itsenäisellä maaperällä

Vuonna 1917 saavutettu itsenäisyytemme on suomalaisille arvo siinä missä terveys ja läheiset ihmisetkin. Se on asia, jonka puolesta on aina oltu valmiita taistelemaan suomalaisella sisulla, jopa kuolemaan asti. Jatkosodasta on nyt reilut 60 vuotta, tämän jälkeen ei suomalaisten sitoutumista maalleen olla koeteltu. Toki haluan uskoa, että tällainen solidaarisuus elää edelleen nykynuorten kesken, mutta vaikka paljon puhutaan, ei sitkeyttämme, taisteluvalmiuttamme ja uhrautuvaisuuttamme ole vielä testattu. Toivottavasti asia säilyy näin.

Sotaisan historiamme ja pienimuotoisen väestömme takia olemme ylpeitä siitä, missä nyt olemme. On huomattavaa myös maailmalla, kuinka näin pieni valtio on sinnitellyt suuren Venäjän rinnalla, ja mehän pidämme asiasta puhuttavan. Näitä asioita kunnioittaen ja sotien ravistelemia ihmisiä kiittäen, vietämme joka vuosi 6.12. rauhallisen ja juhlallisen päivän. Oman perheeni keskuudessa tällainen on ollut tapana aina, ja sitä rikkoessa varmasti loukkaa suvun vanhempaa polvea, jotka ovat kauheudet kokeneet ja menettäneet rakkaitaan sodan jalkoihin. On ymmärrettävä, että näiden uhrautuneiden vuoksi seisomme täällä tänään ja kutsumme itseämme suomalaisiksi hyvällä omatunnolla.


Silti on mielestäni kummallista, että itsenäisyydestä puhuminen liitetään aina talvi- ja jatkosotaan. Ei itsenäisyytemme tullut yksinomaan näiden sotien siivittämänä, vaan sen aiheutti Venäjän keisarikunnan sisäinen romahdus vuoden 1917 keväänä. Tämän seurauksena alkoi Suomessa sisällissota, josta puolestaan ei liikoja puhuta.

Itsenäisyytemme jälkeen Suomessa oli paljon levottomuutta ja kitkaa oikeiston ja vasemmiston välillä. Tilanne jatkui kunnes vuoden 1935 jälkeen suomalaisten oli kuitenkin aloitettava saman köyden vetäminen. Euroopassa poliittinen tilanne jatkoi kärjistymistään, ja suomalaisille tuli selväksi, ettei heidän luottamansa Kansainliitto voinutkaan taata pienen maamme turvallisuutta, joten kansalaisille kasvoi yhteenkuuluvuuden tunne, joka loi pohjaa talvisodan hengelle. Tästä usein alkaa itsenäisyyspuheittemme muistelot.

Suomalaiset siis puhuvat mielellään talvisodasta ja sitä seuranneesta jatkosodasta, aivan eri tavalla, kuin vuoden 1918 kansalaissodasta. Keskitymme siis vuoden 1938 ja sen jälkeisiin tapahtumiin, kun Venäjä alkoi uudestaan nakertaa maatamme, ja kuinka sinnikkäästi taistelimme oman maamme ja oikeuksiemme puolesta. Ymmärrän tämän kuitenkin siltä kannalta, että tämän ajanjakson eläneitä on edelleen jäljellä, ja heidän panostaan ja arvokkuuttaan on oikein nostaa korokkeelle. Mutta mitä käy, kun sodan koettelema ja siitä kärsinyt sukupolvi alkaa vaipua unholaan? Suomeen ei pian jää kuin sodattomien aikojen eläjiä, joille itsenäisyys ja oma maa on itsestään selvyys. Sittenpähän nähdään, mihin kuppi kallistuu ja mitkä asiat vain jäävät tapetille ja mitkä sysätään vain historian kirjoihin tuleville sukupolville kahlattaviksi.

Hämmästyn jos 20 vuoden päästä kymmenen -vuotias ala-astelainen jaksaa kiihkoilla Suomen sotahistoriasta. Uskon, että siihen mennessä maailmaa on mullistanut taas miljoona asiaa ja Suomellakin on varmasti uudet, ajankohtaisen hämmennyksensä. Silti muistakaamme mistä tulemme ja mihin olemme päätyneet ja ennen kaikkea: muistakaamme kenelle kiitos kuuluu. Eli pidetään Suomenlippu korkealla!

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa mutta painetulla sanalla on painoarvoa

Kirjat ovat aikansa eläneet, ja ylikin. Henkilökohtaisesti minä en ymmärrä miten erityisesti proosa on pitänyt pintansa tähän asti, ja näyttää pitävän vielä paljon pidempäänkin. Niin monen monta sanaa on vaihdettu kuvaksi, ettei painetulla sanalla luulisi olevan niin paljon painoa kuin todellisuudessa, yhä edelleen on.

Klassikko kirjat ovat nykyään helposti klassikko elokuvia tai TV-sarjoja. Juonen ja elämyksen saaminen onnistuu parin tunnin tuijottamisella päivien pikkupräntin tihrustamisen sijaan. En pysty kuvittelemaan, kuka muka näkisi enemmän vaivaa kun todellisuudessa on pakko. Me ihmiset olemme kokemukseni mukaan laiskoja ja loikkaamme mielellämme aidan yli siinä kohtaa, jossa se yltää puoleen sääreen. Tänä päivänä kun voi saada kymmenien sivun selostuksen muutamaan sekuntiin jokaisine lehden liikahduksineen ja hellyttävine hymyineen.

Kuka ilmoittautuu keskiaikaisten sulkamustekynän käyttäjäksi? Toivottaavsti ei kukaan, koska ilmoittautujalle voisin kertoa hänen elävän 2000-lukua. Nykyään on nimittäin helpompi tapa, nimittäin lyijy- ja kuulakärkikynät sekä kannettavat tietokoneet ovat täällä! Todistettavasti vanhat, hieman vaivalloisemmat tavat tuottaa tekstiä ovat paljolti kuihtuneet pois (eihän kukaan kaiverra elämänkertaansa enää kiveenkään), mutta vaivalloinen tapa jota kutsun lukemiseksi ei. Kuvien ja nyt jopa sähköisten kuvien katselu on toki vallannut alaa, mutta kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ei anna periksi.

Mikä viihteeksi tarkoituksellisissa sanoissa, eli proosassa on niin maagista, ettei se vain väisty uusien asioiden edestä? Eihän telkkareita nyt joka paikassa voi olla, esimerkiksi tajuan metrossa, junassa, bussissa ja mökillä lukemisen enemmän kuin hyvin, mutta kun se ei jääkään siihen. Ihmiset todellakin lukevat kotonaan aikansa kuluksi ja sitten vaativat töissään, että muut lukevat myös, ainakin sen yhden kirjan kurssin aikana. Olen varmaan jäänyt jostain paitsi kun en ymmärrä, miksei tästä tavasta voi yhteisellä sopimuksella päästä.

Älkää kukaan ottako tätä pahalla, koska tämä ei ole sitä, että pitäisin lukevia ihmisiä outoina. En nimittäin pidä, vaikka se käsitys tästä muodostuisikin. Pointtini on se, etten ymmärrä, ettei kaiken kehityksen keskellä yleinen mielipide ole se, että he ovat outoja. Kertovan kirjallisuuden ilmiö todella ihmetyttää minua.

Miksi lastenmaailma koukuttaa?

Eve antoi minulle pureskeltavaa äikän tunnilla kirjavinkkaustani varten, ja kysymys "Miksi Muumit ovat niin suosittuja aikuistenkin keskuudessa?" sai minut miettimään. Tove Janssonin kirjoittamat kirjat ovat jopa enemmänkin suunnattu aikuisille lukijoille. On suuri riski kirjoittaa laspsenomaisesta maailmasta hassu nenäisine asukkeineen aikuisille. Silti Muumit saavuttivat suuren suosion niin vanhemmissa kuin lapsissakin, aivan lukijan ikään katsomatta.
Minulle on aivan lapsesta asti luettu Muumi-kirjoja, varsinkin mummoni tapasi lukea niitä joka kerta kun menimme veljeni kanssa yökylään. Nopeasti meille tarhaikäisille muodostui lempikohdat, luvut ja kirjat Muumien kirjoitetuista tarinoista. Olimme myös aina katsoneet Muumeja telkkarista, joten se maailma oli meille hyvin tuttu ja rakas.
Kummallisinta on, että sama mielikuvitus maailma jonka joku on todellakin keksinyt päästään, on edelleen aivan yhtä rakas. Kohdat, joita halusin mummoni lukevan aina uudestaan minulle, ovat tänäkin päivänä ne kohdat jotka herätävät eniten fiiliksiä. Luen tosiaan edelleenkin Muumi-kirjoja, ja ne ovat ainoat joita joko plaraan nopeasti läpi tai kahlaan kokonaan ja ajan kanssa aina välillä uudestaan ja uudestaan.

Vanhempana tuntuu siltä, että saan tekstistä selvästi enemmän irti kuin pienenä nassikkana. Lapset yksinkertaisuudessaan saavat kirjoista saman verran toki nautintoa, mutta aikuiset vaativampina viihdytettävinä haluavat jatkuvasti ymmärtää jotain uutta. Joka kerta lukiessani näitä kirjoja tuntuu, kuin saisin jonkinlaisen 'ahaa-ilmiön' ja joka ikinen kerta tarinat sykähdyttävät sillä samalla tavalla, on kuin lukisi ne ensimmäistä kertaa.

Muumien maailmassa jokainen olento on vilpitön. Keskeisen perheen jokainen jäsen on täynnä hyvää tahtoa ja positiivisuutta. Vaikka heidän yhteiskunnassaan onkin paljon erilaisuutta ja mitä erikoisempia juttuja, kaikki ovat hyväksyttyjä ja omana itsenään kunnioitettuja. Sellaisen ajattelun edistäminen minä aikakautena vain voi tuoda vain hyviä tuloksia.
Kaiken hyvän ja hellyyden yhdentymä, Muumimamma on täydellisen äidin esikuva. Hänen luokseen voi aina mennä kun pelottaa, arveluttaa tai epäilyttää. Hän tulee aina lohduttamaan ja varjelemaan, silti olematta ylisuojeleva. Loppujen lopuksi hän aina rohkaisee olemaan itsenäinen ja ottamaana askeleen eteenpäin. Henkilöhahmona (vaikkakin sitten epätodellisena ja mielikuvituksen tuotteena luotuna) kunnioitan mammaa aivan suunnattomasti. Vaikken häneen omalla taustallani samaistukaan, on hän mielestäni täydellinen: herttainen, luotettava mutta rohkaiseva ja itsenäisyyteen kannustava. Esikuvana mamma on monille äideille varmasti tärkeä.

Hienointa Muumien maailmassa on epätäydellisten persoonallisuuksien täydellisyys. Esimerkkinä vaikka Vilijonkka, hänhän on nirppanokkien kuningatar. Nokka pystyssä kulkeva diiva on silti laakson asukkaiden arvostama ja pidetty epämiellyttävistä ominaisuuksistaan huolimatta. Vaikka hän ei usein käyttäydykään hyvin tai mukavasti, ymmärtävät kaikki muut otukset hänen olevan silti hyvä olento.
Karkeasta suustaan tunnettu Pikku Myy on kaikista röyhkeyksistään ja huonosta käytöksestään huolimatta paljolti ihailtu hahmo. Jokainen nuori tyttö (miksei poikakin) tahtoisi varmasti olla kuin aina sanavalmis ja kärkkäinen mini-porskuttaja, jonka päätä ei voi kääntää eikä hänen tahtoaan voi kieltää.
Näiden esimerkkien nojalla sanoisin, että Tove Jansson on saanut mielenkiintoisten hahmojen käyttäytymistyylin niin hyvin esitettyä, että epämiellyttävätkin seikat vaikuttavat kadehdittavalta. Sellainen negatiivisten asioiden positiiviseksi kääntäminen on mielestäni Muumien maailman keskeinen pointti.

Kyseiset kirjat pursuavat elämän viiasuksia, jotka ovat ehkä ne keskeisimmät 'ahaa-ilmiöiden' synnyttäjät. Koska näitä solutettuja viisauksia ei välttämättä tajua ensimmäisellä, toisella tai kolmannellakaan kerralla, saattavat Muumi-kirjat yllättää kun sitä vähiten odotat.
Kuolema on esimerkiksi Taikatalvessa käsitelty mielestäni aivan täydellisesti, etten tiedä paremmin kirjoitettua, näytettyä tai kerrottua kuoleman käsittelyä ja selittämistä, kuin kohta, jossa orava, jolla on kaunis häntä, kuolee. Katkelma Muumipeikon, Tuu-tikin ja pikku Myyn löytäessä orava kuuluu näin :
"Mutta sen jäykät pienet käpälät törröttivät ilmassa yhä jäykkinä ja surullisina, eikä ainoakaan tuntokarva liikahtanut.
- Hän on aivan kuollut, sanoi pikku Myy asiallisesti.
- Hän sai ainakin ennen kuolemaansa nähdä jotakin oikein kaunista, kuiskasi Muumipeikko värisevällä äänellä.
- Nojaa, sanoi pikku Myy. Oli miten oli, joka tapauksessa hän on nyt unohtanut kaiken. Ja minä aion tehdä hänen hännästään pienen suloisen muhvin.
- Sitä et saa tehdä, sanoi Muumipeikko järkyttyneenä. Hänen on saatava häntänsä mukanaan hautaan. Sillä hänet haudataan, eikö niin, Tuu-tikki?
- Hm, sanoi Tuu-tikki. Sitähän ei tiedä, onko hännästä mitään iloa kun on kuollut.
- Hyvä ystävä, Muumipeikko pyysi. Älä puhu koko ajan, että hän on kuollut. Se on niin kauheata.
- Jos on kuollut, niin on kuollut, Tuu-tikki sanoi ystävällisesti. Tämä orava muuttuu vähitellen maaksi. Ja myöhemmin hänestä kasvaa puu, jossa uudet oravat hyppelevät. Onko se niin surullista?"

Koska Muumien maailma tosiaan kattaa myös niin suuren osan aikusten maailmaa, en ollenkaan ihmettele sen iskevyyttää myös vanhempaan polveen. Tällainen herttainen, viisas ja jännittävä mutta silti niin turvallinen kokonaisuus ei enää yllätä minua suosiollaan.

Joululoman lukemiset

Joululoma on nyt loppumaisillaan, ja ole saanut kummatkin Muumi-kirjat luettua. Ne olivat viihdyttäviä ja sopivia talvi-illoille. Vielä keskeneräinen englanninkielinen kirjani on yllättänyt minut myös positiivisesti. En ole vielä saavuttanut puoltaväliäkään, mutta luen sitä päivittäin ja edistyn hyvin. Kieli ei ole kirjassa kovin vaikeaa, ja juoni on mukaansa tempaava, joten enköhn saa se piakkoin luettua. Kun saan tämä kirjan luettua, pidän hieman taukoa lukemisesta, olen saanut siitä tarpeekseni taas vähäksi aikaa.

Roosan elämä lukijana

Minun joululomastani tulee kerrassaan hulvaton. Näin siitä syystä, että minun on pakko lukea kolme kirjaa koulun takia. Näihin sisältyy äidinkielen 10 kursin kaksi Muumi-kirjaa ja englannin kurssin englannin kielinen kirja. Muumi-kirjojn lukeminen ei ole iso juttu, koska ne ovat kumminkin kivoja ja helppoja lukea ja lisäksi olen aina ollut Muumi-fani. Englannin kielisen kirjan lukemisesta tulee hankalampi ja hitaampi prosessi.
En lue kirjoja muuten kun koulun takija, muttei lukeminen ole minulle ongelma eikä hirveää kidutusta. Silti keksiin miljoona asiaa, joita tekisin mieluummin kuin lukisin.