Sodan jäljet Suomen itsenäisellä maaperällä

Vuonna 1917 saavutettu itsenäisyytemme on suomalaisille arvo siinä missä terveys ja läheiset ihmisetkin. Se on asia, jonka puolesta on aina oltu valmiita taistelemaan suomalaisella sisulla, jopa kuolemaan asti. Jatkosodasta on nyt reilut 60 vuotta, tämän jälkeen ei suomalaisten sitoutumista maalleen olla koeteltu. Toki haluan uskoa, että tällainen solidaarisuus elää edelleen nykynuorten kesken, mutta vaikka paljon puhutaan, ei sitkeyttämme, taisteluvalmiuttamme ja uhrautuvaisuuttamme ole vielä testattu. Toivottavasti asia säilyy näin.

Sotaisan historiamme ja pienimuotoisen väestömme takia olemme ylpeitä siitä, missä nyt olemme. On huomattavaa myös maailmalla, kuinka näin pieni valtio on sinnitellyt suuren Venäjän rinnalla, ja mehän pidämme asiasta puhuttavan. Näitä asioita kunnioittaen ja sotien ravistelemia ihmisiä kiittäen, vietämme joka vuosi 6.12. rauhallisen ja juhlallisen päivän. Oman perheeni keskuudessa tällainen on ollut tapana aina, ja sitä rikkoessa varmasti loukkaa suvun vanhempaa polvea, jotka ovat kauheudet kokeneet ja menettäneet rakkaitaan sodan jalkoihin. On ymmärrettävä, että näiden uhrautuneiden vuoksi seisomme täällä tänään ja kutsumme itseämme suomalaisiksi hyvällä omatunnolla.


Silti on mielestäni kummallista, että itsenäisyydestä puhuminen liitetään aina talvi- ja jatkosotaan. Ei itsenäisyytemme tullut yksinomaan näiden sotien siivittämänä, vaan sen aiheutti Venäjän keisarikunnan sisäinen romahdus vuoden 1917 keväänä. Tämän seurauksena alkoi Suomessa sisällissota, josta puolestaan ei liikoja puhuta.

Itsenäisyytemme jälkeen Suomessa oli paljon levottomuutta ja kitkaa oikeiston ja vasemmiston välillä. Tilanne jatkui kunnes vuoden 1935 jälkeen suomalaisten oli kuitenkin aloitettava saman köyden vetäminen. Euroopassa poliittinen tilanne jatkoi kärjistymistään, ja suomalaisille tuli selväksi, ettei heidän luottamansa Kansainliitto voinutkaan taata pienen maamme turvallisuutta, joten kansalaisille kasvoi yhteenkuuluvuuden tunne, joka loi pohjaa talvisodan hengelle. Tästä usein alkaa itsenäisyyspuheittemme muistelot.

Suomalaiset siis puhuvat mielellään talvisodasta ja sitä seuranneesta jatkosodasta, aivan eri tavalla, kuin vuoden 1918 kansalaissodasta. Keskitymme siis vuoden 1938 ja sen jälkeisiin tapahtumiin, kun Venäjä alkoi uudestaan nakertaa maatamme, ja kuinka sinnikkäästi taistelimme oman maamme ja oikeuksiemme puolesta. Ymmärrän tämän kuitenkin siltä kannalta, että tämän ajanjakson eläneitä on edelleen jäljellä, ja heidän panostaan ja arvokkuuttaan on oikein nostaa korokkeelle. Mutta mitä käy, kun sodan koettelema ja siitä kärsinyt sukupolvi alkaa vaipua unholaan? Suomeen ei pian jää kuin sodattomien aikojen eläjiä, joille itsenäisyys ja oma maa on itsestään selvyys. Sittenpähän nähdään, mihin kuppi kallistuu ja mitkä asiat vain jäävät tapetille ja mitkä sysätään vain historian kirjoihin tuleville sukupolville kahlattaviksi.

Hämmästyn jos 20 vuoden päästä kymmenen -vuotias ala-astelainen jaksaa kiihkoilla Suomen sotahistoriasta. Uskon, että siihen mennessä maailmaa on mullistanut taas miljoona asiaa ja Suomellakin on varmasti uudet, ajankohtaisen hämmennyksensä. Silti muistakaamme mistä tulemme ja mihin olemme päätyneet ja ennen kaikkea: muistakaamme kenelle kiitos kuuluu. Eli pidetään Suomenlippu korkealla!